Mikä pettymys, ettei tässä blogissa syttynyt keskustelua blogien ja journalismin suhteesta. Onneksi debatti on käyty muualla varsin elegantisti: When Bloggers Commit Journalism (via Nyt-liitteen linkkilista).

Mun blogger sekoaa välillä, ja postaa vääriä linkkejä tänne. Pahoittelut.

Tämän harvakseltaan etenevän blogin alkuperäisiin kysymyksenasetteluihin kuului, ovatko blogit tuoneet mitään uutta journalismiin. Myyrmannin tapahtumat osoittivat, että eivät ehkä journalismiin, mutta aivan varmasti journalismin rinnalle. Verkossa tapahtuvassa uutisoinnissa hahmottui Myyrmannin tapahtumien yhteydessä kaksi viestintätapaa: 1) professionaali, eri medioiden väliseen uutiskilpailuun perustuva tapa eli perinteinen kaupallinen tiedonvälitys sekä 2) yhteisöllinen kirjoitusprosessi, jossa tieto liikkuu usein vakiintuneita välineitä nopeammin, mutta sen joukossa on paljon disinformaatiota ja kaikki lähdekritiikki jää lukijalle.

Ircissä on ollut lähes alusta asti uutiskanavia, joissa käsitellään reaaliajassa jotain suurta uutisaihetta. Luultavasti ensimmäisen kerran Suomessa blogi otti seuratakseen sekä kaikkea verkossa liikkuvaa informaatiota (erityisesti #myyrmanni-kanavaa) että vakiintuneita tiedotusvälineitä eli toimi erittäin nopeana koosteena Myyrmannin tapahtumiin liittyvästä tiedosta (ja huhuista). Simison täydensi loistavasti professionaalien viestinten uutisvirtaa ja täytti niitä aukkoja, joita muu tiedonvälitys jätti.
Aidosti riippumattomana kanavana se pystyi myös yhdistämään samaan paikkaan kaupallisten viestinten uutiskilpailun tuloksena syntyneet eri välineiden skuupit. Lisäksi blogissa hyödynnettiin nettiyhteisön Internetiin liittyvä asiantuntemus, mistä voi vakuuttua katsomalla blogiin kerättyä aineistoa.

Lisää pohdintaa Myyrmannin uutisoinnista tänään myös Pinserissä.

Niinpä niin. Päiväkirjan, perinteisten kotisivujen ja blogin ero on häilyvä. Linkkiviittauksien kokoamiseen keskittyvä blogi ei silti usein kestä vertailua henkilökohtaisiakin sävyjä saavien, päiväkirjamaisten jatkokertomusten kanssa. Olen kiinnostunein sivuista, joilla jokin tarina aukeaa pikkuhiljaa, usein lähes reaaliajassa. Legendaarinen tässä lajissa on Minttu Hapulin Siiveniskuja, jonka jo vuosia kestänyt kehityskaari on seurattavissa alusta tähän hetkeen, mutta loppua ei näy. Mintun kirjoitukset herättävät myös paljon keskustelua mm. ircissä ja jakavat vahvasti mielipiteitä.

Kiinnostavia ovat myös erilaiset projektit, joiden edistymistä jaksan seurata yllättävän hyvin. Tunnen usein suoranaista pettymystä, kun menen sivulle enkä löydä uutta raporttia esimerkiksi Sumpin laihdutusprojektista. Toinen sitkeästi edistymistään kirjaava (ja lisäbonuksena paljon tietoa koonnut) laihduttaja muuten on Kutri. Ehkä tämäkin on laskettava enemmän perinteisiksi kotisivuiksi kuin blogiksi? Onko rajan vetäminen kuitenkaan olennaista? Selkeästi molemmat muodot toimivat, kuten Projekti 2.0:aa ja Kutrin elämäntaparemonttia vertaamalla voi havaita.

Toisinaan tarinat jäävät myös harmittavalla tavalla kesken, ja lukija jää miettimään, kuinkas sitten kävikään ... Näihin kuuluu mm. Ari, joka muutamia vuosia sitten raportoi masennuksestaan ja burnoutistaan. Miten Arilla menee tänään? Vieläkö hän vastailee sähköposteihin? Pitäisikö kokeilla?


PS. Ehkä täällä MB-blogissa voisi keskustella vaikka siitä, minkälainen on kiinnostava blogi. Ainakin se vuorovaikutteinen! Asiallinen palaute ja kommentit ovat blogin/päiväkirjan pitäjälle aina tervetulleita. Niistä näkee, että omat ajatukset ovat herättäneet vastakaikua jonkun toisen pääkopassa - vaikka hän olisikin asioista tasan eri mieltä.

Hmm, no aloitetaanpa perusteista. Minä perustin blogin, koska kotisivut kuolivat vaikean päivitettävyyden takia. Kotisivujen suurin merkitys olikin pitää yllä bookmark-listaani verkossa, mutta siihen ei ollut oikein mitään järkevää työkalua. Saan sähköpostissa kymmeniä hauskoja linkkejä viikossa kavereilta sekä työn kautta, ja ajattelin blogin olevan nasta tapaa pitää niitä yllä verkossa.

Pelkistä linkeistä ei ollut pitkä matka kommentointiin, ja kohta piti kommentoida sitten omaan ammattiin liittyviä linkkejä. Eli hieman vakavampaakin asiaa.

Bloggaaminen kaatuu samaan asiaan kuin kotisivujenkin teko. Sivut ovat mielestäni hyödyttömät, jos niistä ei ole todellista hyötyä itselleen, tuttava- tai harrasteporukalle. Omaksi ilokseni en jaksa kirjoittaa, pöytälaatikkotyypit ovat asia erikseen. Linkinkeruu ei ollutkaan kovin näppärää blogissani, ja meilillä saan hauskat linkit kaveri- tai työporukalle paljon nopeammin kuin www-sivulla. Itse sivujen tekemiseen Bloggerilla ei kulu sen enempää aikaa kuin viestien lähettelyyn samoista aiheista päivän aikana.

Voi olla, että hain blogin teosta hieman terapiaa nykyiseen, varsin nörttipitoiseen työhöni. Eli olen paiskinut toimittajan hommia, mutta joutunut kohtalon oikusta (lue rahan perässä:) ) tekemään uusmediaa. Eli speksaamaan, määrittämään ja kehittämään. Blogi ei kuitenkaan korvaa ammattikirjoittamista, koska siihen tulee suhtauduttua liian huolimattomasti. Se ei kehitä ainakaan minua kirjoittana. Eihän julkaisualustalla tai lukijamäärällä ole väliä, mutta jos ei koe bloggaamista vakavana kirjoittamisen lajina niin on erittäin vaikea motivoida itseään kirjoittamaan siihen hyvin. Siis jos ei ole hyperlahjakas ja joutuu oikeasti tekemään töitä soljuvan tekstin eteen (kuten minä).

Ikävä tosiasia on kumminkin, että ihmiset surffaavat aika harvoilla sivuilla. On aika epärealistista odottaa, että juuri oma linkkisivu omilla kommenteilla vetäisi porukkaa puoleensa ainakaan blogiyhteisön ulkopuolelta. Jollei ole jotain todella painavaa sanottavaa, jonka vielä sanoo persoonallisella tyylillä ja säännöllisesti. Tähänhän kolminaisuuteen ei valitettavasti 99,99% porukasta kykene. Itsekään en kuulu tuohon promilleen. Paras promille taas on kaukana harrastelusta, ja vastaa taas enemmän perinteistä julkaisutoimintaa. Joten ei, bloggaaminen ei ole mielestäni tuonut mitään uutta median toimintaan sinällään, vaan se on vain yksi kanava muiden joukossa. Tässä kohti voisi kyynisesti todeta, miten uusien taitto-ohjelmien myötä kaikista tuli graafikkoja ja 3d-ohjelmien myötä gc-guruja. :)

Blogiessa on siis paha puhua harrastelusta: vain ne, jotka jaksavat päivittää blogiaan innolla ja huolella, saavat kävijöitä. Muita touhu alkaa pänniä. Webithän ovat kuitenkin pienimuotoisia julkaisuja, eritoten teemablogit esim. häistä tai laihduttamisesta. Journalisimilla blogeilla ei ole kauheasti tekemistä, jos ajatellaan perinteistä uutisjournalismia tai vaikkapa tutkivaa journalismia. Ajatelma- ja aforismikokoelmat tai päiväkirjat ovat asia erikseen. Ehkä jonkinlainen linkkikokoelman toimittaminen voisi olla jonkin sortin journalismia, siinähän "toimitetaan" linkkikokoelmaa jonkin tietyn linjan mukaisesti. Tosin kuka tahansahan voi nimittää itseään journalistiksi tai toimittajaksi, joten raja on hyvin häilyvä. Tokihan journalismin määrittäminen on varsin vaikeaa, ja itse en mielelläni edes moista tee. Journalismi sekä työnä että työnkuvana muuttuu jatkuvasti, ja minä en pidä sitä ollenkaan pahana asiana.

Tässäpä vähän alustusta sitten, vaikka bloggaamisesta puhuminen on kai kielletty :) Seuraavaksi kai pitäisi miettiä, mitä bloggaaminen on.

Selvää varmasti on, että innostus jossain vaiheessa häviää, ainakin joillakin.

Mutta onko bloggaaminen tuonut *mitään* uutta? Siis suhteessa "tavallisiin" henkilökohtaisiin saitteihin? Tai sitten vaikka yritysten, varsinkin ammatillisesti sisältöjä tuottavien lafkojen, kuten mediayhtiöiden, verkkoviritelmiin?

Joillain bloggaajille bloggaus on alkanut selkeästi maistua puulta. Alussa ollaan innostuneita, kirjoitetaan useita kertoja päivässä, aletaan järjestää tapaamisia ja yhteisöjä, hehkutetaan sitä kuinka bloggaus mullistaa journalismin jne. Bloggaaminen täyttää kaiken vapaa-ajan ja siihen paneudutaan kuin kunnon innostukseen konsanaan.

Sitten jossain vaiheessa bloggaaja huomaa, että jotain muutakin pitäisi ehtiä tehdä ja hienoksi rakennettu blogi alkaa kärsiä sisällöllisesti. Pian bloggaaja turhautuu ja ilmoittaa että koko bloggaaminen onkin oikeastaan ihan tyhmää. Pekalle on selkeästi käymässä näin. Ja Tommikin on huomannut saman asian...